Miehistä

Kerron tässä tekstissä omista neurooseistani ja tunteistani miehiä ja maskuliinisuutta kohtaan. Tämä teksti ei ole mikään miesvastainen manifesti. Minulla ei ole mitään oikeasti miehiä vastaan.

* * *

Muistan hyvin yläasteen. Liikuin silloin kaveriporukassa, jossa oli muistaakseni vähän yli viisi poikaa. Meidän porukassamme ei oltu erityisen liikunnallisia: koulussa pärjääminen, tietokonepelit ja sen sellainen olivat coolia.

Vaikka paperilla nuo kaverini olivat hyvin samanlaista porukkaa kuin minäkin, minulla oli heidän seurassaan väistämättä kurjaa. Yhdessäolo oli jatkuvasti tosi kilpailullista, sarkastista ja etäistä. Jatkuvasti piti olla mollaamassa jotakuta tai vääntämässä vitsiä milloin mistäkin hyvän maun rajoja hipovasta asiasta.

Olen aina kadehtinut tyttöjen välistä ystävyyttä. Katselin yläasteella tyttöjen käytöstä etäältä. He tervehtivät toisiaan iloisesti, halasivat, istuivat lähekkäin, koskettelivat. Kyselivät toistensa kuulumisia.

Pojat vain öyhöttivät ympäriinsä löyhänä laumana, joka vei liikaa tilaa ja tuotti liikaa ääntä.

Poikien kanssa ei saanut olla aito. Ei saanut oikein puhua siitä, miltä tuntuu. Piti koko ajan olla yllä jonkinlainen suojakuori ja olla varuillaan. Aina joku kavereista väijyi tilaisuutta päästä nolaamaan jonkun toisen ja sitä kautta rakentamaan omaa erinomaisuuttaan.

Ne pojat, jotka eivät olleet kavereita, olivat vain pelottavia. Isoja, vielä etäisempiä, arvaamattomia.

Pelkään vähän miehiä vieläkin. Heihin on vaikea luottaa. Miehuus edustaa minulle paljon negatiivisia asioita: väkivaltaa, omahyväisyyttä, arvaamattomuutta, kylmyyttä, omavaltaisuutta, sulkeutuneisuutta, vastuuttomuutta.

Minulla on ollut huonoja roolimalleja tietenkin. Oma isäni oli alkoholisti ja kuoli aika nuorena. Hän oli äkkipikainen, humalassa ilkeä, itsekäs ja kylmä. Hänellä oli valtavia vaikeuksia käsitellä tunteitaan saati puhua niistä. Ei hän kyllä paljon naisiakaan arvostanut tasavertaisina ihmisinä, päätellen siitä, miten hän esimerkiksi mollasi äidin koulutusta, työtä ja sukulaisia.

Loogisesti ajatellen fiksujakin miehiä on tietysti oltava. He tuntuvat vain olevan erittäin harvassa. Suurin osa tuntuu vain posottavan elämässä eteenpäin ajattelematta sen enempää omia kuin muidenkaan fiiliksiä. Heitä kaihdan.

Kuitenkin taas jotkut harvat miehet ovat valtavan seksikkäitä. Kyllä minä miehistä pidän, seksuaalisesti ja romanttisesti. "Hyviä" miehiä on vain paljon, paljon vaikeampi löytää kuin "hyviä" naisia. Koskaan en vielä olekaan miehen kanssa harrastanut seksiä. Naisia on ollut monta.

Omaa miehuuttani olen aina inhonnut. Tai maskuliinisuuttani kai pikemminkin. Exäni tapasi harmitella ääneen sitä, että höyläsin liki päivittäin rintakarvani pois. Hän olisi pitänyt niistä "luonnollisempina". Itse inhosin niitä syvästi. Onneksi niitä ei enää kasva, kiitos lääkityksen!

Muissakin ihmisissä minua viehättää sellainen hillitty, hieman tasoiteltu maskuliinisuus. En viehäty kovin pitkistä tai muuten suurikokoisista miehistä. Enkä karvaisista. Sileät posket, ei turkkia rinnalla. Sellainen uimaripoika...