Sukupuolen itsemäärittelystä

Eilen 10.10. oli Ylen A-Studiossa keskustelu tiettävästi ensimmäisestä miehestä, joka on Suomessa raskaana. Kyseessä on siis transmies, joka on saanut miehen henkilötunnuksen mutta sittemmin keskeyttänyt hormonikorvaushoitonsa ja tullut raskaaksi.

En nyt keskity siihen, että A-Studiossa oli taas kerran transsukupuolisten asioista keskustelemassa "molempia osapuolia" edustamassa Setan edustaja ja cis-sukupuolinen kansanedustaja, mutta ketään ainakaan transsukupuoliseksi eksplisiittisesti positioitua keskustelijaa ei ruudulla nähty.

Kaikkihan eivät siis välttämättä tiedä, että Suomessa on voimassa Laki transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta, jonka 1 §:ssä määrätään muun muassa:

1) esittää lääketieteellisen selvityksen siitä, että hän pysyvästi kokee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen ja että hän elää tämän mukaisessa sukupuoliroolissa sekä siitä, että hänet on steriloitu tai että hän muusta syystä on lisääntymiskyvytön

Näiden selvitysten saamiseksi pitää jutella vähintäänkin kuukausitolkulla psykiatrisessa erityisyksikössä ja todistella koneistolle omaa sukupuoltaan. Minulla on kahdelta psykiatrilta paperit, joissa vakuutetaan, että "elän pysyvästi naisen roolissa" vai mitenkähän se menikään, ja gynekologilta paperi, jossa todistetaan, että olen lisääntymiskyvytön hormonihoidolla ollessani.

Tästä nyt sitten ihmiset kiistelevät. Olen ymmärtänyt, että parhaillaan on eduskunnassa käsittelyssä lakiesitys, jossa lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksesta luovuttaisiin. Moni aktivisti haluaisi muutakin: että juridisen sukupuolen vaihtaminen olisi yksilön itsemääräämisoikeuden piirissä ja ilmoitusasia. Ettei sen eteen tarvitsisi käydä läpi hämmentäviä ja nöyryyttäviä psykiatrisia tutkimuksia.

Joidenkin vastustajien argumentti on, ettei yhteiskunta voi sallia "vaillinaisia" sukupuolenkorjauksia. Että jos haluaa olla mies, niin sitten on loogista, ettei myöskään halua synnyttää. Tai pikemminkin, ettei saa haluta. Jos sitten kuitenkin on joku yksilö, joka haluaa sekä olla mies (siis saavuttaa miehisiä kehonpiirteitä ja tulla ympäristön kohtelemaksi miehenä) että synnyttää lapsen, niin tätä ei jonkinlaisen metafyysisen johdonmukaisuusfiilistelyn varjolla voida sallia.

Että mieluummin pitää asettaa kansalainen valinnan eteen: joko saat pitää hedelmällisyytesi tai kunnioitamme sukupuolikokemustasi ja myönnämme sinulle virallisen tunnustuksen sen mukaisesti.

Mutta ei tällä ole mitään merkitystä. Ihmisten sukupuolikokemukset ovat hyvin moninaisia ja yksilöllisiä. Keneltä se on pois, jos joku haluaa yhtä aikaa elää elämäänsä miehenä meidän edessämme, mutta silti toteuttaa unelmansa synnyttää oma lapsi ja perustaa perhe rakastamansa kumppanin kanssa?

Ei yhteiskuntajärjestelmä voi panikoida vuotaviksi huomaamiensa kategorioiden edessä niin pahasti, että asettaa näin mielipuolisia rajoitteita kansalaisten perimmäisille ihmisoikeuksille.

* * *

Oman sukupuolen itsemääräämiseen on siis oltava oikeus.

Miltä sitten tuntuu oikeasti määrätä sukupuolestaan?

Jälkeenpäin miettien oli todella rankkaa yhtäkkiä alkaa väittää maailmalle vastaan: olette väärässä sukupuolestani.

Itse vieroksuin jostain syystä monta vuotta juridisen sukupuolen muuttamista. Olen aiemmin jo kirjoittanut, että olen ollut aina aika pienikokoinen ja androgyyni. Vieläkin viihdyn androgyynissä vaatetuksessa ja, sanokaamme, kosmeettisessa olemuksessa, mutta se ei enää määritä identiteettiäni. Silloinkin, kun en vielä ollut varma naiseudestani, en ollut kuitenkaan mies. Suutahtelin silloiselle kumppanilleni, jos hän tuli sanoneeksi minua mieheksi.

Luulen, että oikeastaan pelkäsin. Vaikka halu ja tarve oli vakaa, pelko ja ulkopuolisuus pitivät minua kahleissa.

Mikä minä olen menemään naisten luo ja sanomaan heille, että minä olen kuin he?

Kuinka minä julkean astella isänmaani eteen ja vaatia, että henkilötunnukseni – tämä byrokraattinen kasteeni – perutaan, mitätöidään ja luodaan tuhkista uudestaan? Vain siksi, että minusta tuntuu siltä – siksi, että haluan?

Terapeuttini auttoi minua luottamaan itseeni ja pitämään itseäni arvossa. Jos kerran muutkin voivat, minäkin voin. Olen yhtä arvokas. Kun kerran laki on säädetty, se on kaikille sama, ja minäkin voin saada sen voimasta osani.

* * *

Isänmaata suopeampia ovat olleet suku ja ystävät. Äiti vieritti muutaman kyynelen, mutta saatuaan varmuuden siitä, että voin hyvin, hän on kanssani onnellinen. Kaikki lähimmäiset ovat yhä yhtä lähellä. Siitä ymmärrän kiittää onneani.

Miehistä

Kerron tässä tekstissä omista neurooseistani ja tunteistani miehiä ja maskuliinisuutta kohtaan. Tämä teksti ei ole mikään miesvastainen manifesti. Minulla ei ole mitään oikeasti miehiä vastaan.

* * *

Muistan hyvin yläasteen. Liikuin silloin kaveriporukassa, jossa oli muistaakseni vähän yli viisi poikaa. Meidän porukassamme ei oltu erityisen liikunnallisia: koulussa pärjääminen, tietokonepelit ja sen sellainen olivat coolia.

Vaikka paperilla nuo kaverini olivat hyvin samanlaista porukkaa kuin minäkin, minulla oli heidän seurassaan väistämättä kurjaa. Yhdessäolo oli jatkuvasti tosi kilpailullista, sarkastista ja etäistä. Jatkuvasti piti olla mollaamassa jotakuta tai vääntämässä vitsiä milloin mistäkin hyvän maun rajoja hipovasta asiasta.

Olen aina kadehtinut tyttöjen välistä ystävyyttä. Katselin yläasteella tyttöjen käytöstä etäältä. He tervehtivät toisiaan iloisesti, halasivat, istuivat lähekkäin, koskettelivat. Kyselivät toistensa kuulumisia.

Pojat vain öyhöttivät ympäriinsä löyhänä laumana, joka vei liikaa tilaa ja tuotti liikaa ääntä.

Poikien kanssa ei saanut olla aito. Ei saanut oikein puhua siitä, miltä tuntuu. Piti koko ajan olla yllä jonkinlainen suojakuori ja olla varuillaan. Aina joku kavereista väijyi tilaisuutta päästä nolaamaan jonkun toisen ja sitä kautta rakentamaan omaa erinomaisuuttaan.

Ne pojat, jotka eivät olleet kavereita, olivat vain pelottavia. Isoja, vielä etäisempiä, arvaamattomia.

Pelkään vähän miehiä vieläkin. Heihin on vaikea luottaa. Miehuus edustaa minulle paljon negatiivisia asioita: väkivaltaa, omahyväisyyttä, arvaamattomuutta, kylmyyttä, omavaltaisuutta, sulkeutuneisuutta, vastuuttomuutta.

Minulla on ollut huonoja roolimalleja tietenkin. Oma isäni oli alkoholisti ja kuoli aika nuorena. Hän oli äkkipikainen, humalassa ilkeä, itsekäs ja kylmä. Hänellä oli valtavia vaikeuksia käsitellä tunteitaan saati puhua niistä. Ei hän kyllä paljon naisiakaan arvostanut tasavertaisina ihmisinä, päätellen siitä, miten hän esimerkiksi mollasi äidin koulutusta, työtä ja sukulaisia.

Loogisesti ajatellen fiksujakin miehiä on tietysti oltava. He tuntuvat vain olevan erittäin harvassa. Suurin osa tuntuu vain posottavan elämässä eteenpäin ajattelematta sen enempää omia kuin muidenkaan fiiliksiä. Heitä kaihdan.

Kuitenkin taas jotkut harvat miehet ovat valtavan seksikkäitä. Kyllä minä miehistä pidän, seksuaalisesti ja romanttisesti. "Hyviä" miehiä on vain paljon, paljon vaikeampi löytää kuin "hyviä" naisia. Koskaan en vielä olekaan miehen kanssa harrastanut seksiä. Naisia on ollut monta.

Omaa miehuuttani olen aina inhonnut. Tai maskuliinisuuttani kai pikemminkin. Exäni tapasi harmitella ääneen sitä, että höyläsin liki päivittäin rintakarvani pois. Hän olisi pitänyt niistä "luonnollisempina". Itse inhosin niitä syvästi. Onneksi niitä ei enää kasva, kiitos lääkityksen!

Muissakin ihmisissä minua viehättää sellainen hillitty, hieman tasoiteltu maskuliinisuus. En viehäty kovin pitkistä tai muuten suurikokoisista miehistä. Enkä karvaisista. Sileät posket, ei turkkia rinnalla. Sellainen uimaripoika...

Tisseistä

Monta vuotta sitten sukupuoli-identiteetin tutkimusjaksolla psykiatri kysyi, haluanko rinnat. Vastailin kierrellen, etten oikein tiedä. Olin silloin laiha, solakka ja pieni androgyyni ilmestys. Sanoin, että suhtaudun rintoihin ambivalentisti: jos sellaiset hormoneista kasvaa, niin kasvakoon, mutta en erityisemmin haikaile sellaisten perään.

Pari kuukautta hormonihoidon aloittamisen jälkeen säikähdin yhtenä aamuna kamalasti. Vasemman nännin vieressä oli kipeä peukalonpään kokoinen patti. Ensimmäiseksi aloin tietenkin pelätä, että voi saatana, onko minulla rintasyöpä! Heti perään muistin kuitenkin, että ai niin, tässähän on tätä uutta lääkitystä.

Vähän rauhoituttuani soitin hormonipolille. Gynekologi soitti myöhemmin samana päivänä takaisin. Kuvailin hänelle kyhmyä ja fiiliksiä – hän rauhoitteli, että kyseessä on varmasti vain normaali alkava rintarauhasen kasvu. Että se alkaa usein kipeänä turvotteluna nännin alla tai vieressä.

Olen saanut lääkäreiltä ja hoitajilta paljon kaikenlaisia papereita ja suullisia neuvoja, muttei niissä koskaan mainittu konkreettisesti, miltä rintojen kasvu tuntuu.

Ehkä gynekologeille ei tule mieleen puhua siitä aikuisille ihmisille. Ehkä se jotenkin kuuluu tyttölasten, äitien ja kouluterveydenhoitajien väliseen keskusteluun, josta olen vain jäänyt paitsi.

Nyt kun minulla alkaa olla jonkin verran rintavarustusta, suhtautumiseni koko aihepiiriin on kyllä muuttunut. En ole enää lainkaan välinpitämätön! Tissithän ovat ihan mahtava juttu! Ei sillä väliä, vaikkeivät nämä kovin isoiksi kasvaisi, mutta niiden olemassaolo ylipäätään kyllä ilahduttaa.

Rintani ovat kiinnostavat. Ne ovat pehmeät ja herkät, mutta kuitenkin jännittävän kiinteät. Olen nuorempana ollut runsaasti ylipainoinen, ja minulla oli jonkin verran "miestissiä". Mutta ei se ollut yhtään tällaista. Miestissit olivat vain roikkuvaa, löysää rasvaa. Nämä naistissini ovat paljon pyöreämmät ja asiallisemmat.

Nännipihat ovat leventyneet. Kosketusherkkyys on aivan eri kuin ennen. Kaipaan kosketusta rintoihini paljon enemmän kuin aiemmin.

Toivoisin vain, että tämä särky sekä pienimmästä tökkäisystä syntyvä jomotus jossain vaiheessa laantuisivat...