Läpi menemisestä

"Läpi menemisellä" tarkoitetaan huomaamattomuutta: sitä, että onnistuu näyttämään siltä sukupuolelta, jolta yrittääkin näyttää. Sitä, että muut ihmiset eivät ajattele transsukupuolisuutta, kun näkevät minut.

Eri ihmisillä on erilaiset tarpeet, odotukset ja kriteerit läpimenevyydelle. Jotkut eivät välitä, joillekuille se on kaikkein tärkeintä, toiset taas surkeilevat toivosta luopuneena syvällä 190-senttisen vartensa sisällä.

Minulle läpimenevyys on erittäin tärkeä asia, mutta sitä on vaikea käsitellä. Kun kerran itse tuijotan omaa peilikuvaani päivittäin ja tunnen sen historian, olen huono arvioimaan sitä, miltä sukupuolelta näytän.

Myös muut ihmiset antavat hyvin harvoin mitään palautetta siitä, miten hyvin onnistun näyttämään naiselta. Osaksi on kyse siitä, että Suomessa on muutenkin harvoin tarvetta ottaa kantaa toisten ihmisten sukupuoleen. Ei ole mitään "yes, sir" -kulttuuria saati sukupuolitettuja pronomineja.

Lisäksi näin Helsingissä nuorten aikuista kanssa kaiken aikansa viettävänä on melkoisessa kuplassa. Suurin osa tuttavista tietenkin tuntee minut vuosien takaa ja tietää sukupuolihistoriani. Mutta muutenkin: mistä tiedän uuteen ihmiseen tutustuessani, näkeekö hän minut ristiriidattomasti ja mutkattomasti naisena? Entä jos hän huomaakin heti, että olen trans, mutta leikkii vain mukana tässä teatterissani ollakseen kohtelias?

En voi myöskään koskaan kysyä keneltäkään asiasta paljastumatta. "Oletko muuten koskaan huomannut, että olen transsukupuolinen?" Kumpi on tyrmäävämpi vastaus: "Juu, näkeehän sen sinusta sadan metrin päähän!" vai "Mitä, oletko, hyi hirveää!" Ja mitään muita vastauksia ei tietysti pelkopäissään koskaan tule visioineeksi.

Realistisesti tarkasteltuna minulla lienee kuitenkin oikein hyvät edellytykset läpimenemiselle: Olen alle 170 cm pitkä, minulla on omat hiukset päässä ja varsin androgyynit kasvonpiirteet. Ei ole tarvinnut aataminomenaa pienentää kirurgisesti. Hormonihoito on muokannut vartaloa feminiinisemmäksi, ja parrankasvua on hillitty laserilla.

Mitä vaatteisiin ja meikkiin tulee, olen aika varovainen ja hillitty. Haaveilen usein feminiinisemmästä olemuksesta, mutta minulla on korkea kynnys käyttää hameita ja muita hepeniä. Pelkään, että jos mokaisin jonkin kokonaisuuden, onnistuisin olemaan räävitön karikatyyri ja häpäisisin paitsi itseni, myös muutkin transfeminiiniset ihmiset satunnaisten katsojien silmissä. Siksi kuljenkin yleensä aika androgyyneissä vaatteissa ja yritän olla herättämättä huomiota.

Joskus olen haaveillut pysäyttäväni satunnaisen vastaantulijan kadulla kysyäkseni: "Anteeksi mutta olenko minä teistä nainen vai mies?" Vastauksen saatuani kiittäisin kohteliaasti ja jatkaisin matkaa taakse katsomatta.

Kirjoittajasta ja aikeista

Olen kolmekymppinen transnainen. Olin lapsena poika, mutta aikuisena päätin, että haluan elää naisena.

Moni aihepiirin aktivisti vastustaa ilmausta "oli lapsena poika" tai "syntyi pojaksi", mutta omalla kohdallani se ei tunnu mitenkään totuudenvastaiselta. Kirjoitan vain itsestäni, ja sanavalintani koskevat vain minua.

Tämä ei ole aktivistiblogi. Tämä ei myöskään ole feminismiblogi, vaikka feministi olenkin. En aio viljellä queerteoriaa tai vaikeasti ymmärrettävää sisäpiiriterminologiaa.

Tässä blogissa kerron omasta elämästäni: kokemuksia, ajatuksia ja tunteita omasta sukupuolestani, kehostani ja mielestäni. Toivon, ettei kukaan lukija yleistä täältä lukemaansa muihin mahdollisesti tuntemiinsa transihmisiin.